Ajan kulumisessa on se hyvä puoli, että se tuo usein mukanaan rohkeutta seurata omaa sydäntään. Rohkeutta olla välittämättä niin paljon muiden mielipiteistä. Yksinkertaisesti rohkeutta olla oma itsensä.
Useiden ihmisten kuulee kehittyneen tämän mukaisesti. Viimeistäänkin jokin merkittävä – ja usein äkillinen – elämäntapahtuma on toiminut lähtölaukauksena sille, että ymmärtää oman kuolevaisuutensa ja sen, ettei kukaan tiedä, kuinka paljon aikaa meistä kullakin on jäljellä. Se saa tarttumaan hetkeen ja siirtymään vahvemmin oman elämän ohjaksiin.
Minun kohdallani oman tien seuraaminen on ollut melko vahvasti mukana jo lapsuudesta alkaen. En ole useinkaan välittänyt siitä, mitä muut ajattelevat. Alakoulussa tämä ilmeni esimerkiksi siten, että ystävystyin muutamien kiusattujen tyttöjen kanssa. Minulle tärkeintä oli se, että heidän ajatusmaailmansa oli samanlainen kuin minun. Luokkaretkelle otin mieluiten mukaan Tieteen Kuvalehtiä ja luin niitä illalla Ruotsinlaivan hytissä, sillä disco ei houkutellut. Myöhemmin valitsin opiskelupaikan omien mielenkiinnon kohteideni mukaan, en sen perusteella, minne muut hakivat opiskelemaan. Minulle oli ylipäätään tärkeää menestyä opinnoissa, vaikkei se ollutkaan avain suosioon muiden luokkakavereiden keskuudessa. En ole hakenut sosiaalista hyväksyntää, sillä se ei ollut minulle merkitysellistä. Ja lopulta palasin myös islamiin, koska se tuntui henkilökohtaisesti oikealta valinnalta. En ole katunut valintojani.
Havahduin näihin ajatuksiin vähitellen saadessani silloin tällöin kommentteja siitä, miksen voi tehdä samanlaisia asioita kuin muut ikäiseni naiset. Miksen voi laittaa bullet journalini kanteen vaikkapa kukkien kuvia keltasipulin sijaan? Miksi halusin avaruudenharmaan puhelimen ruusukultaisen sijaan? Tai keltaisen lompakon, kun tarjolla olisi ollut myös naisellisen vanhanroosan värinen? Miksen voi tehdä asioita, joita naisten odotetaan tekevän ja missä heidän tulisi olla hyviä?
Minulle on tuntunut vieraalta ajatukselta seurata lauman mukana. Sitä voisi kai kutsua jonkinlaiseksi kapinallisuudeksi, vaikka en ajatellutkaan sitä sillä termillä valintoja tehdessäni. Minulle se oli silloin täysin normaalia, ja on edelleenkin. En esimerkiksi voisi kuvitella harrastavani jotakin asiaa vain sen vuoksi, että muut tekevät niin. Tai sisustavani kotini tietyllä tavalla, koska niin kuuluu tehdä. Olen kokenut tämän voimavarakseni, joka minulla on ollut onnekseni käytettävissäni jo nuoresta alkaen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti